Aavikko kutsuu

Hiekka ratisee hampaissani, jano korventaa kurkkuani. Voiko nyt olla joulu, nollakeli ja sataa vettä?

Voi, mutta sain juuri luettua Christine Thorelin Liskon häntä -esikoisromaanin. Se kuljetti minut toiseen todellisuuteen, aavikolle, jonka alaisissa onkaloissa yhä vähenevä vesi piileskelee kuin pienet, paksuhäntäiset liskot. Päähenkilö Aalmei on alun perin aavikon kansaa, Galamakin lapsi, mutta toinen aavikon kansa, putalnutikit, on ryöstänyt hänet ja lopulta myynyt kaupunkiin, kholinmaalaisille.
Kaupungissa elämä on sekä juonitteluja ja yltäkylläisyyttä että orjuutta ja puutetta. Aalmei on paitsi hovin tulkki, myös taitava kulkemaan aavikolla, ja hän haluaa tehdä lopun kaupunkilaisten johtajan, khoban epäreilusta hallinnosta ja tuhlailusta. Hän haluaa palauttaa veden aavikon kansoille. Mutta hän haluaa myös itselleen pojan, esikoisen. Se onkin tyystin muuta, kuin mitä Galamakin lapset yleensä haluavat.
Aalmein matka aavikolle omaa kansaa ja liittolaisia etsimään on samalla miehen matka syvälle itseen. Hän joutuu nöyrtymään ja miettimään omia motiivejaan monen monta kertaa, ennen kuin vääjäämätön loppuratkaisu koittaa.
Thorelin kirja etenee hitaahkosti. Maailma on rakennettu huolella, esitellyt heimot ovat uskottavia, kuvaus on tarkkaa ja erityisesti nimistö ilahduttaa lukijaa. Kauloihinsa vettä varastoivat erämaan juhdat ovat paarustajia, kaikkialla kujertaa kupuharakoita ja duurm-hedelmät voivat saastuttaa lähteen viikoiksi. Kirjassa on vahva ekologinen sanoma, ja myös sukupuoliroolit saavat kyytiä.
Kirja on kaikilla mittareilla hyvä, mutta ajoittain päähenkilö jätti minut vähän kylmäksi. En pystynyt oikein samastumaan kiihkeästi itselleen poikaa toivovaan yksinäiseen kulkijaan. Myös monet maailman mytologiaa kuvaavat tarinat olivat todella hienoja, mutta toisaalta hidastivat juonen etenemistä. Kirja sopiikin mainiosti sellaisille, jotka pitävät filosofisesta fantasiasta ja ankean talven pauloissa haaveilevat kuumista, eksoottisista ympäristöistä.
Liskon häntä on myös kirja vedestä ja tuo pakosta mieleen Itärannan upean Teemestarin kirjan. Olisikin todella mielenkiintoista lukea nämä kirjat ihan peräkkäin.

Tämä on muuten vasta toinen lukuhaasteen kirjoista - tahtini ei näytä kovin lupaavalta sadan kirjan haastetta ajatellen!

Sata vuotta, sata kirjaa

Olen selkeästi ahmaissut liian suuren palan. Posket pullottavat ja kurkussa ahdistaa. Siis aionko todella lukea sata kirjaa seuraavan vuoden kuluessa?
Seinäjoen kaupunginkirjasto, minun työpaikkani, haastaa ihmiset lukemaan Suomen juhlavuoden kunniaksi. Haaste on hyvin yksinkertainen: Lue sata kirjaa, merkkaa nimet kirjastosta saatavaan vihkoseen ja palauta täysi vihkonen, kun haaste on nujerrettu. Jokainen haasteen suorittanut palkitaan ja kutsutaan kirjaston juhliin 5.12.2017. Ja tottapa haastevihon voi tulostaa myös netistä ja postittaa kirjastoon.
Haasteen Facebook-ryhmässä voi vinkata hyvää lukemista ja keskustella luetusta. Jostain syystä esillä on aina välillä aika ohuita kirjoja. Mutta huippuahan olisi, jos tämä haaste saisi aikuislukijat tarttumaan myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen!
Mihin minä sitten ekana tartuin? Tietysti 276 sivuiseen tuhtiin novelliantologiaan nimeltä Käärmeenliekit. Suomalaiset lohikäärmetarinat liekehtivät, viettelevät ja viihdyttävät lukijaa. Taso toki vähän vaihtelee, mutta ei niin, että se lukemista haittaisi. Antologian kirjoittajia ovat mm. J.S. Meresmaa, Anne Leinonen, Anni Nupponen ja Magdalena Hai. Tämäkin on Osuuskumman julkaisu, juuri sen puulaakin, johon itsekin kuulun. Täytyy tietysti lukea ja esitellä muutakin kirjallisuutta ja muilta kustantajilta, mutta tällä hetkellä minulla on menossa kotimaisen spefin miellyttävä lukuputki, jota en halua katkaista. Ajankäytöllisesti tosin niin on tehtävä, sillä tätä vauhtia ehdin lukea ehkä kymmenen kirjaa haasteaikana.