sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Vuosi 2016

Kirjailijaystäväni ja muutkin blogistit ovat summanneet hauskasti mennyttä vuotta, siispä minäkin innostuin.

Viime vuonna minulta ilmestyi yksi oma nuortenkirja. Se oli kakkososa Louhen liittoon, Turkuun sijoittuva Tuonella kulkijat. Se ilmestyi helmikuun loppupuolella, aiheeseen sopivasti Kalevalan päivänä, kuten ykkösosakin. Tuonella kulkijat oli omasta ja blogistien sekä kriitikoiden mielestä parempi kuin sarjan aloitus. Onneksi näin! Huomiota se ei ehkä saanut ihan yhtä paljon, onhan sarjan aloitus usein isompi juttu kuin kakkososa. Suurella jännityksellä odotan, miten tämän vuoden Kalevalan päivänä julkaistava kolmas ja viimeinen osa otetaan vastaan. Omasta mielestä se on taas parempi kuin edeltäjänsä, mutta voi olla joillekin lukijoille liian hurja.

Kesällä käytössäni oli Pohjanmaan taidetoimikunnan apuraha. Sain siis viettää ekstrapitkän kesäloman palkkatöistä, mutta en varsinaisesti lomaillut. Työstin spefinovellikokoelmaa. Osa novelleista on aiemmin erilaisissa lehdissä ja verkkojulkaisuissa julkaistuja. Niitä muokkasin ja kirjoitin uusia. Onneksi kokoelmallani on erinomaiset sparraajat, joiden ansiosta huomasin, ettei se tullut likikään valmiiksi kesän aikana. Sitä olenkin sitten pitkin talvea hionut ja kirjoittanut vielä lisää. Työn edetessä rima on noussut koko ajan korkeammalle ja alan pian ihmetellä, mahtaako kokoelma olla valmis koskaan.

Kesällä kirjoitin myös lastenromaania, jonka ensimmäinen versio valmistui aikataulun mukaan. Lisäksi osallistuin vaikuttavalle kirjoittajaleirille erään kirjailijaystävän kotona. Siellä sain romaanistani kannustavaa ja rakentavaa palautetta - juuri niin kriittistä, kuin toivoinkin. Muokkasin käsikirjoitusta syksyllä palautteen perusteella aika tavalla.

Syksyllä palasin töihin, ja edessä oli ennen pitkää vielä kahdet julkaisujuhlat. Kuu-Koo-Kuukeli -satukokoelma on neljän kirjoittajan yhteistyön tulos. Minulta on siinä kuusi satua ja seitsemän lastenrunoa. Satujen kirjoittaminen on tavattoman kiehtovaa ja ajoittain mieli palaa myös lastenrunojen pariin edelleen. Mukavaa, että saimme aikaan yhteiskirjan ja julkaisumahdollisuuden näille lyhyille lasten teksteille.

Kummajaisten kylä -sarjaa olen kirjoittanut yhdessä kirjailija Jussi Matilaisen kanssa. Ensimmäinen osa oli aikanaan Lasten LukuVarkaus -ehdokkaana. Nyt syksyllä sarjaan ilmestyi kolmas osa, Kummajaisten kylän salaperäinen syksy. Mielestäni tämä osa oli oikein onnistunut, ja siitä onkin tullut hyvää lukijapalautetta. Vielä en tiedä, loppuuko sarja tähän, vai jatkammeko sitä. Tiimikirjoittamisessa on ehdottomasti puolensa, mutta tällä hetkellä omia, henkilökohtaisia projekteja on niin paljon kesken, ettei aikaa yksinkertaisesti ole. Vähän harmi sinänsä, koska Kummakylän hahmot ovat jo tulleet itselle rakkaiksi. Tekisi mieli palata kirjoittamaan Korpikylän tarinoita, ihan vain kuullakseen, mitä Saralle, Karrille ja Otolle nyt kuuluu.

Lisäksi kirjoitin vuoden mittaan kolumneja Ilkka-lehteen, ja töissä työstin artikkelia englanninkieliseen julkaisuun, jossa esitellään erilaisia lukemisenedistämismenetelmiä eri maista. Kirjailijaesiintymisiäkin oli, messuilla ja erilaisissa tilaisuuksissa. Parhaita olivat kuitenkin kouluvierailut, sekä ala- että yläkouluihin. Kaikkeen kirjoittamiseen ja omaan kirjailijuuteen uutta näkökulmaa sekä uusia ystäviä ja tuttavuuksia sain liittymällä Osuuskumman jäseneksi.

Vuosi taisi olla taas työntäyteinen. Joululoma siviilitöistä Seinäjoen kirjastosta tuli tarpeeseen ja kului pääosin kirjoittamalla. Hassua oikeastaan edes kirjoittaa tuolla tavalla. Sehän on melkein sama, kuin kirjoittaisi, että loma kului hengittäessä. Tänä aamuna harjasin hampaita ja katsoin turvonneita silmiäni vessan peilistä. En alkuunkaan miettinyt, millä voiteella silmäpussit saisi asettumaan, vaan pohdiskelin, mitä sanoja käyttäisin, kun kuvaisin tuollaisia silmiä. Voisiko sanoa: "Silmät olivat vain verestävät viirut pyöreässä naamassa." Vai onko joku ehkä jo sanonut niin?

PS. Muutama päivä blogin kirjoittamisen jälkeen muistan, että olen unohtanut vuonna 2016 kirjoittamaani kaksi kirjaa kokonaan. Keväällä julkaistaan kirjoittamani kuvakirja, jossa seikkaillaan Seinäjoen historiassa. Se on ollut kaikkineen upea projekti ihanien ihmisten kanssa! Ja kissa-aiheista selkokirjaakin olen työstänyt viime syksynä. Kohtapuoliin saan tietää, julkaistaanko se. Jännittää!


sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Vuoden ensimmäiset

Toivon, että vuoden ensimmäinen päivä on enteellinen. Ainakin kirjallisuuden suhteen. Sain nimittäin tänään luettua kokonaista puolitoista kirjaa. Silläkin uhalla, että blogistani muodostuu lukupäiväkirja, kerron muutaman rivin molemmista kirjoista. Ne ovat sen ansainneet.

Diane Wynne Jones on vanha kirjailijasuosikkini. Hänen nuorten fantasiakirjansa jaksavat viehättää minua edelleen. Muistan lukeneeni ensimmäiset jo silloin, kun vielä olin varsinaista kohdeyleisöä. Nyt sain käsiini alennusmyynnistä Crestomancin maailmat -sarjan toisen osan, nimeltä Noidan veli. Todennäköisesti olen lukenut sen aiemminkin, mutta enpä muuta muistanut kuin kirjan tunnelman, joten jännitys säilyi hyvin yllä.
Wynne Jonesin maagisessa maailmassa on mielestäni jotain perin brittiläistä, yhtä aikaa nokkelaa, satumaista ja arkista. Suuria tunteita toki on myös, mutta isot eväskorit vievät usein niistä voiton. Tässä kirjassa käsiteltiin yllättävänkin vaikeaa sisarussuhdetta älykkäästi, lempeästi ja viihdyttävästikin. Täytyykin etsiä käsiini saman sarjan vielä lukemattomat osat.
Tämä Wynne Jonesin kirja on muuten suomennettu jo 1980, mutta 2010-luvun uusi painos on saanut aivan uudet kannet. Harmillista kyllä, uudet kannet ovat epäonnistuneet siinä suhteessa, että kirjan nimen tavaaminen kannen koukeroista on tavattoman vaikeaa ihan tavalliselle lukijallekin, saatikka sitten vaikka lukihäiriöiselle.
 
Diana Wynne Jones 1934-2011
 
Laura Lähteenmäen Iskelmiä on ollut lukulistallani jo pitkään. Nyt ahmin kirjan pikavauhtia ja olin taas vaikuttunut Lähteenmäen ilmiömäisestä kyvystä ujuttautua päähenkilöidensä nahkoihin. Kaunis kieli taipuu ajoittain ajatuksenvirraksi ja kuvastaa päähenkilön sisäistä maailmaa hienosti. Nuoren tyttöpäähenkilön, Aino Mallisen, rakkaudenkaipuussa on jotain hyvin yleisinhimillistä ja liikuttavaa. Paha vain, että häneen iskee silmänsä tasapainoton Samuli. Parisuhdeväkivallasta on kirjoitettu nuorille todella vähän, joten kirjalla on varmaan aiheensakin puolesta ollut tilausta. Loppuratkaisu on minusta myös hyvä, päähenkilön kannalta toiveikas, mutta ei epäuskottava tai liian selittelevä.
Kirja on myös realistinen kuvaus siitä, miten kasvukipuilevan nuoren maailma on vanhemmilta suljettu. Vanhemmilla saattaa olla käsitys, että jotain on pielessä, mutta useinkaan he eivät tiedä, milloin pitäisi auttaa tai millä tavalla. Tämän kirjan soisikin kuluvan paitsi nuorten, myös heidän vanhempiensa käsissä.

Haa, nytpä sainkin 100 kirjan lukuhaastevihkooni peräti kaksi merkintää. Paremmalta näyttää.