Aavikko kutsuu

Hiekka ratisee hampaissani, jano korventaa kurkkuani. Voiko nyt olla joulu, nollakeli ja sataa vettä?

Voi, mutta sain juuri luettua Christine Thorelin Liskon häntä -esikoisromaanin. Se kuljetti minut toiseen todellisuuteen, aavikolle, jonka alaisissa onkaloissa yhä vähenevä vesi piileskelee kuin pienet, paksuhäntäiset liskot. Päähenkilö Aalmei on alun perin aavikon kansaa, Galamakin lapsi, mutta toinen aavikon kansa, putalnutikit, on ryöstänyt hänet ja lopulta myynyt kaupunkiin, kholinmaalaisille.
Kaupungissa elämä on sekä juonitteluja ja yltäkylläisyyttä että orjuutta ja puutetta. Aalmei on paitsi hovin tulkki, myös taitava kulkemaan aavikolla, ja hän haluaa tehdä lopun kaupunkilaisten johtajan, khoban epäreilusta hallinnosta ja tuhlailusta. Hän haluaa palauttaa veden aavikon kansoille. Mutta hän haluaa myös itselleen pojan, esikoisen. Se onkin tyystin muuta, kuin mitä Galamakin lapset yleensä haluavat.
Aalmein matka aavikolle omaa kansaa ja liittolaisia etsimään on samalla miehen matka syvälle itseen. Hän joutuu nöyrtymään ja miettimään omia motiivejaan monen monta kertaa, ennen kuin vääjäämätön loppuratkaisu koittaa.
Thorelin kirja etenee hitaahkosti. Maailma on rakennettu huolella, esitellyt heimot ovat uskottavia, kuvaus on tarkkaa ja erityisesti nimistö ilahduttaa lukijaa. Kauloihinsa vettä varastoivat erämaan juhdat ovat paarustajia, kaikkialla kujertaa kupuharakoita ja duurm-hedelmät voivat saastuttaa lähteen viikoiksi. Kirjassa on vahva ekologinen sanoma, ja myös sukupuoliroolit saavat kyytiä.
Kirja on kaikilla mittareilla hyvä, mutta ajoittain päähenkilö jätti minut vähän kylmäksi. En pystynyt oikein samastumaan kiihkeästi itselleen poikaa toivovaan yksinäiseen kulkijaan. Myös monet maailman mytologiaa kuvaavat tarinat olivat todella hienoja, mutta toisaalta hidastivat juonen etenemistä. Kirja sopiikin mainiosti sellaisille, jotka pitävät filosofisesta fantasiasta ja ankean talven pauloissa haaveilevat kuumista, eksoottisista ympäristöistä.
Liskon häntä on myös kirja vedestä ja tuo pakosta mieleen Itärannan upean Teemestarin kirjan. Olisikin todella mielenkiintoista lukea nämä kirjat ihan peräkkäin.

Tämä on muuten vasta toinen lukuhaasteen kirjoista - tahtini ei näytä kovin lupaavalta sadan kirjan haastetta ajatellen!

Sata vuotta, sata kirjaa

Olen selkeästi ahmaissut liian suuren palan. Posket pullottavat ja kurkussa ahdistaa. Siis aionko todella lukea sata kirjaa seuraavan vuoden kuluessa?
Seinäjoen kaupunginkirjasto, minun työpaikkani, haastaa ihmiset lukemaan Suomen juhlavuoden kunniaksi. Haaste on hyvin yksinkertainen: Lue sata kirjaa, merkkaa nimet kirjastosta saatavaan vihkoseen ja palauta täysi vihkonen, kun haaste on nujerrettu. Jokainen haasteen suorittanut palkitaan ja kutsutaan kirjaston juhliin 5.12.2017. Ja tottapa haastevihon voi tulostaa myös netistä ja postittaa kirjastoon.
Haasteen Facebook-ryhmässä voi vinkata hyvää lukemista ja keskustella luetusta. Jostain syystä esillä on aina välillä aika ohuita kirjoja. Mutta huippuahan olisi, jos tämä haaste saisi aikuislukijat tarttumaan myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen!
Mihin minä sitten ekana tartuin? Tietysti 276 sivuiseen tuhtiin novelliantologiaan nimeltä Käärmeenliekit. Suomalaiset lohikäärmetarinat liekehtivät, viettelevät ja viihdyttävät lukijaa. Taso toki vähän vaihtelee, mutta ei niin, että se lukemista haittaisi. Antologian kirjoittajia ovat mm. J.S. Meresmaa, Anne Leinonen, Anni Nupponen ja Magdalena Hai. Tämäkin on Osuuskumman julkaisu, juuri sen puulaakin, johon itsekin kuulun. Täytyy tietysti lukea ja esitellä muutakin kirjallisuutta ja muilta kustantajilta, mutta tällä hetkellä minulla on menossa kotimaisen spefin miellyttävä lukuputki, jota en halua katkaista. Ajankäytöllisesti tosin niin on tehtävä, sillä tätä vauhtia ehdin lukea ehkä kymmenen kirjaa haasteaikana.

Keskustelua kirjallisuuspalkinnoista

F-palkintoehdokkaat on tavanomaisen kohun ja keskustelun myötä julkistettu. Tänä vuonna minun silmiini on osunut keskustelua lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoehdokkaiden tiimoilta ainakin näistä asioista: Miksi kaikki ehdokkaat ovat naisia? Miksi heikosti lukevia poikia ei ole huomioitu ehdokkaita valitessa? Miksi ehdolla ei ole lasten helppolukuisia kirjoja? Vaikuttaako teosten ennalta saama huomio ja markkinointi ehdokasvalintaan? Lisäksi on havaittu se, että Finlandia Junior -palkinnosta kisaa keskenään kovin yhteismitattomia genrejä. Kuinka voi asettaa nuortenkirjan ja kuvakirjan samalle viivalle? Entä lasten tietokirjan ja runokirjan?

Aika moneen kysymykseen on myös löydetty järkivastauksia. Kirjavuodet eivät ole keskenään veljiä. Toisinaan ilmestyy enemmän hyviä kuvakirjoja tai helppolukuisia, toisinaan taas nuortenkirjoja. Perin kummallista olisi myös se, jos ehdokkaiden valintakriteerinä olisi teoksen kaunokirjallisten ansioiden sijasta tai lisäksi kirjailijan sukupuoli. Lopulta on tietysti todettava myös, että raadit eivät ole keskenään veljiä. Raatiin valitaan asiantuntijoita, mutta eri kriteerien painotus saattaa vuosittain vaihdella. Palkintoehdokkaiden valinta on siis inhimillistä toimintaa, monimutkainen prosessi, jossa ei takuulla ole löydettävissä yhtä oikeaa ratkaisua, yhtä oikea ehdokaslistaa.

Raadin on kestettävä julkista keskustelua ja arvosteluakin. Se kuuluu pelin henkeen. Ja aivan mahtavaa on, että keskustelua käydään. Haluan ajatella, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta, se toivon mukaan saa ihmiset kiinnostumaan ja tarttumaan lasten- ja nuortenkirjoihin. Toivottavasti muutkin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintojen lyhytlistat ja voittajat herättävät edes jossain määrin keskustelua ja kiinnostusta.

Toivotan siis lämpimästi onnea tämänvuotisille Finlandia Junior -ehdokkaille sekä kaikkien muidenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintojen ehdokkaille! Ja onnea myös kaikille heille, jotka virallisia palkintoja saamatta vuodesta toiseen puurtavat lasten- ja nuortenkirjallisuuden sekä lasten ja nuorten lukemisen ja hyvinvoinnin eteen. Heidän palkintonsa tulee usein suoraan lukijoilta, lapsilta, joille he vinkkaavat kirjallisuutta, lapsilta, jotka lukevat heidän kirjojaan, siis lapsilta ja nuorilta, joiden elämään ja hyvinvointiin he vaikuttavat. Haluan ajatella, että upean, taiteellisesti korkeatasoisen lasten- ja nuortenkirjallisuutemme ansioista maailma on huomenna edes hitusen parempi paikka. 

Innostumisesta

Kuuntelin viime viikolla Susanna Rahkamon hyvää luentoa innostumisesta ja sen merkityksestä työssä. Innostuminen on tärkeää. Se lisää työtehoa tavattomasti ja innostuneet ihmiset myös levittävät ympärilleen innostusta.
Innostun helposti, tunnustan. Sekä uusista harrastuksista, asioista että ihmisistä. Kirjoittaessa siitä on mielestäni hyötyä. On kiva innostua uusista aiheista, miljöistä, henkilöhahmoista, tekstilajeista. Innostus kantaakin pitkälle, mutta ei aina maaliin asti. Kun teksti tulee toisen tai kolmannen kerran muokattavaksi kommenttien kera, tarvitaan vain sitkeyttä ja hyviä peffalihaksia. Kun selviää, että valmiiksi luulemaani novellikokoelmaan tai romaanin pitääkin vielä kirjoittaa sivukaupalla lisää tekstiä, täytyy vain purra hammasta ja kirjoittaa.
Joskus on tuskallista, kun uusi, innostava tarina ja henkilöhahmot jo vääntelehtivät takaraivossa, mutta vielä pitäisi keskittyä vanhojen tekstien fiilailuun ja oikolukuun.
Tällä hetkellä tilanne on juuri se. Useampi teksti on loppumetreillä ja pitäisi jaksaa keskittyä niihin. Mutta kun se uusi nuortenromaani on jo hetken koputellut ovella. Entä jos se karkaa, jos en nyt tartu siihen? Enkö kuitenkin voisi jo aloittaa edes taustatyön tekemistä?
Iän myötä onneksi tapahtuu jotain positiivista: itsetuntemus lisääntyy. Tietää, milloin on syytä suitsia liikaa innostumista ja milloin antaa mennä. Nyt on selvästi syytä himmata ja jarrutella. Eiköhän se uusi tarinansiemen vielä hetken pysy itämiskykyisenä.
Innostavaa syksyä lukijoille!

Taivazalan lumoissa

Lainasin kirjan kirjastosta, luin sen ja keskustelin siitä lukupiirissä. Nyt haluan vielä blogatakin siitä. Taitaa olla hyvä merkki.
Sari Peltoniemen Taivazalan joutsen on tuttua, taattua Peltoniemeä, mutta uusia piirteitäkin löytyy. Kielisen idyllisessä pikkukylässä asuvat Olavi, Miranda ja Veera joutuvat mukaan vauhdikkaaseen seikkailuun, kun taivaalta saapuu Opri, salaperäinen nainen, joka etsii kadonnutta poikaansa. Kirja on omiaan ahmimisikäisille fantasian ystäville, sillä päähenkilöinä seikkailee kolme varhaisteini-ikäistä lasta.
Kertojan ote tarinaan ja hahmoihin on lämmin ja humaani. Ymmärtävästi ja jopa hellästi kuvataan niin eläimiä, lapsia kuin aikuisiakin. Itse pidän erityisesti Peltoniemen tavasta käyttää kansanperinnettä hienovaraisesti ja vailla päälleliimauksen tuntua. Omalaatuinen, selkeästi suomalainen fantasiamaailma on ehyt ja mielikuvitusta kutkutteleva.
Ilahduin erityisesti myös kirjan lukijaystävällisyydestä: luvut olivat lyhyitä ja päättyivät usein cliffhangeriin, fonttikoko oli riittävän suuri, henkilögalleria tarpeeksi rajattu. Lisäksi kirjassa oli musta-valkoinen kuvitus.
Kirja aloittaa Avaimenkantaja-sarjan, ja ensi vuonna on luvassa kaksi seuraavaa osaa.

Katvealue-blogista tupsahti tällainen! Kiitos! Täysin ansaitsematon tunnustus, mutta yritänpä nyt toimia ohjeiden mukaan.
Tässä Liebster awardin säännöt:

* Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
* Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
* Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
* Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
* Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
* Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
* Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Ja sitten kysymyksiin:
1. Oletko kissaihminen?
Kyllä taidan olla. Tosin meillä on myös yksi koira.
2. Pidätkö pelaamisesta (tietokonepelejä, konsolipelejä tai lautapelejä, ihan mitä vaan)? Mitä pelasit viimeksi?
Riippuu päivästä. Tietokonepelejä en pelaa juuri koskaan, lautapelejä joskus. Viimeksi pelasin Oskarin kanssa peliä, jossa ollaan satamassa ja ostellaan erilaisia tyyppejä sekä kerätään "amuletteja" Voi hyvät hyssykät, eihän tuosta selostuksesta kukaan saa peliä selville. Joku Harbour se ehkä oli.
3. Kirjoitatko itse tarinoita tai haluaisitko kirjoittaa?
Kirjoitan 4. Luetko tietokirjoja? Mikä aihepiiri kiinnostaa erityisesti?
Luen, viimeksi olen lukenut keskiajan historiasta. Kirjoja kirjoittaessa joutuu ottamaan selvää monenlaisista asioista.
5. Onko jokin kirja jäänyt erityisesti mieleen lapsuudestasi?
Ihan pienenä rakastin erilaisia eläinkuvakirjasarjoja, siis tietokirjoja.
6. Minkä kirjan maailmassa haluaisit vierailla?
Noitavaellus, Uuden Seelannin mystisessä lähiössä, jossa päähenkilöt asuvat.
7. Oletko kokeillut /aiotko kokeilla nyhtökauraa?
En ole kokeillut, enkä ole vielä suunnitellut ostavani.
8. Jos olisit supersankari (tai superroisto), mikä olisi supervoimasi?
Kirjoittaa niin, että ihmiset lumoutuvat - se olisi hienoa!
9. Millaista musiikkia kuuntelet mieluiten?Vaikka mitä. Viimeksi Viikatetta.
10. Mistä kirjasta täytyisi ehdottomasti tehdä elokuva?
Mahyn Noitavaelluksesta.
11. Mikä syksyssä on parasta? Jos et pidä syksystä, voit toki kertoa mikä on kamalinta.
Tuuli.

Koska tunnustus on kiertänyt niin paljon blogeissa, tätä ei kai enää tarvitse jakaa tai keksiä lisää kysymyksiä. Hauska tunnustus joka tapauksessa ja hyvät kysymykset!

Yhdessä on hauskempaa

Keittiön tuolilla könöttää parhaillaan pahvilaatikollinen lastenkirjoja. Kuu-Koo-Kuukeli ja muita vuodenaikasatuja syntyi neljän kirjoittajan yhteistyönä. Lisäkseni siihen satuilivat Jussi Matilainen, Merja Mäki ja Kristiina Mäkimattila. Lasten satukokoelmassa äärettömän tärkeä on myös kuvitus, joka on Krissen käsialaa, raikas ja ihana.
Yhdessä kirjoittaminen on tavattoman kivaa ja kamalaa. Olen tehnyt jos jonkinlaisia projekteja porukalla. Ideointivaihe on yleensä hirviän hauska. Tuntuu, että toisten ideat jalostavat omatkin paremmiksi, yksi plus yksi on vähintään neljä. Melkein jokaisen kirjan kohdalla tulee niitäkin vaiheita, että itseltä loppuu usko tai joku ymmärtää jotain väärin. Onneksi pienet vastamäet ovat voitettavissa, kaikki asiat sovittavissa ja hauskaa on aina enemmän kuin tylsää. Melkein parasta on se, että jos itsellä on kiireitä ja muut projektit painavat päälle, joku aina jaksaa sitkeästi puurtaa käsikirjoituksen maaliin asti - eli sille löydetään kustantaja ja posti tuo lopulta kotiin jännittävän paketin.
Itse halusin Kuukelin saduissa vähän tunnelmoida, kirjoittaa lyhyitä iltasatuja, joissa on perinteisiäkin hahmoja ja erityisesti lähiluontoa. Innostuin myös runoilemaan, riimittelyä ja tasarytmistä pääosin. Huhtikuun yössä tosin rytmi rikkoutuu, minkä ajattelin kuvaavan päähenkilön oikukasta luonnetta - tai sitten olin vain liian laiska työstämään rytmiä loppuun asti.
Lukekaahan satuja, ystävät.

Tampereen historiaa toisin

J.S. Meresmaa: Naakkamestari, Robustos, 2016

Tampere, vaihtoehtohistoria, steampunk. Voiko yhdistelmä toimia? Hiukan epäilytti tarttua Robustoksen pienoisromaanikilpailun voittajaan - mutta aivan turhaan. Vuosi on 1900. Nuori, raajarikkoinen Enni työskentelee valumestari Lundanin verstaassa ja kaipaa vanhempiaan. Elämä on jakanut hänelle huonot kortit, mutta kun huussin takaa löytyy loukkaantunut naakka, kaikki muuttuu. Ehkäpä Enni vihdoin löytää jotain omaa, kenties jopa vanhempien mysteeri vihdoin selviää.
J.S. Meresmaa on valanut maailmansa taitavasti tutuista ja vieraista aineksista. Työläiskaupungin tuoksut, tunnelmat, elämänkohtalot, Aamulehden uutiset, ursiinien heimo ja valtavat naakkaparvet kietoutuivat kiehtovaksi seikkailuksi, kirjaksi, jota ei malta laskea käsistään.
Naakkamestari toi jostain syystä mieleeni Sari Peltoniemen maanläheisen fantasian, erityisesti Suomun. Tarina on toki hyvin erilainen, mutta tunnelmassa on jotain samaa. Naakkamestari kiinnostanee yläkouluikäisiä lukijoita, mutta sillä on paljon annettavaa myös vanhemmille lukijoille.

Ostin kirjan kirjailijalta.

Ensimmäinen kirjoitus, jossa julistaudun paremmaksi bloggaajaksi
Olen toivoton blogisti. Tämä lienee kolmas tai neljäs aloittamani blogi. Ongelma ei ole niinkään alkumetreille hyytynyt innostus, vaan hukatut salasanat ja unohdetut blogit.
Tätä blogia en hukkaa, vannon. Tätä blogia varjelen ja vaalin tarkemmin kuin kotini ainoaa avainta! (Tässä kohtaa eräät tosin voisivat hiukan hymähtää.) Tähän blogiin tulen kirjoittamaan vain kirjoista ja kirjoittamisesta. Tätä blogia eivät valtaa kissani, koirani, kanini, lampaani tai kanani. Ainakaan ihan helpolla tai aivan heti.

Niin kuin jokainen aamu, myös jokainen blogi on uusi alku. Olen siis tästä lähtien parempi bloggaaja. En sorru, unohda, jätä heitteille, enkä lavertele turhista, vaan bloggaan tärkeistä, ihanista, kamalista, kauniista, salaperäisistä ja lempeistä asioista. Sellaisista, joita voi kohdata tai tapahtua kuuttomana yönä tai pohjattoman järven rannalla.