Olen nyt ollut virkavapaalla työstäni Seinäjoen kaupunginkirjastolta, lasten ja nuorten lukemista ja lukuharrastusta edistävien kirjastopalvelujen valtakunnallisesta erityistehtävästä, kuukauden ja kahdeksan päivää. Kuvittelin, että vuodesta tulee rauhallinen hengähdystauko, seesteinen kirjoittamisen vuosi. Kaikkea sitä kuvitteleekin.
Kirjoittaminen pitää toki paikkaansa. Apurahasuunnitelman tekstit etenevät hyvin ja suunnitelmaan kirjattu kouluyhteistyökin on lähtenyt vauhdilla käyntiin läheisen Alvarin koulun kanssa. Mutta leppäkerttu ei näemmä pääse pilkuistaan, vai miten se nyt meni?
Tein (nostalgisen?) paluun jatko-opintojen pariin Jyväskylän yliopistoon. En haaveile niinkään itse tohtorin tutkinnosta, kuin mielenkiintoisesta matkasta kohti väitöstä. Haluan oppia tutkimaan ja viritellä aivojani tieteellisen ajattelun taajuudelle. Kaikki opintoihin liittyvä tuntuu tällä hetkellä hyvin innostavalta, uudelta ja raikkaalta. Toisaalta vanha opinahjo on tietysti myös rakas ja tuo mieleen sen nuoren, punatukkaisen tytön, jonka maihareihin oli piirretty auringonkukkia. Sen vähän boheemin kirjallisuudenopiskelijan, joka harrasti kuvataidetta, kirjoittamista ja Vakiopainetta. No, sitä tyttöä ei enää ole mahdollista tavoittaa kuin hetkittäin. Ja opiskelukin on tänä vuonna vielä hyvin osa-aikaista, päätyöni on toki taiteellinen työ, lastenkirjallisuuden kirjoittaminen.
Mutta ei siinä kaikki, ei tietenkään. Elvytin vanhan leipomisharrastukseni ja tein itse leipäjuuren. Sen nimi on muuten Orentiini, älkää kysykö... Orentiinia on parasta muistaa vähintään kerran viikossa, mieluusti kaksi. Hänen mielipuuhaansa on mellastaa vedestä ja jauhoista muodostuvassa seoksessa niin, että pääsen paistamaan taikinasta herkullisen happamia ja hyvin nousseita sämpylöitä. Tosin tuossa viimeksi mainitussa ominaisuudessa on vielä toivomisen varaa.
Lisäksi aloitin aivan uudenkin harrastuksen, vesijuoksun. Suuntaan uimahalliin vähintään kerran viikossa. Muuten liikunnastani huolehtivat perheen koirat ja melko tuore tanhuharrastus. Näin viisikymppisenä yritän siis epätoivoisesti pitää itseni vierivänä kivenä, vaikka monesti tekisi mieli ihan rauhassa sammaloitua paikoilleen.
Vapaavuoteni on vasta alussa, mutta selvältä näyttää, että kovin rauhallinen tästäkään ei ole tulossa. Sen sijaan puhun mieluusti omatahtisuudesta. Siitä, että keskellä päivää saa halutessaan pitää tauon ja painua metsään tai uimahalliin. Siitä, että voi aloittaa aamun oikein hitaasti ja heräillä vaikka teeveen eläinohjelmien tahtiin. Siitä, että voi vastata kummitytön pyyntöön ja tutustua naapurikaupungin uimahalliin juuri silloin, kun siellä on vähiten ruuhkaa. Tämä on vapautta.
