Vuosi 2016

Kirjailijaystäväni ja muutkin blogistit ovat summanneet hauskasti mennyttä vuotta, siispä minäkin innostuin.

Viime vuonna minulta ilmestyi yksi oma nuortenkirja. Se oli kakkososa Louhen liittoon, Turkuun sijoittuva Tuonella kulkijat. Se ilmestyi helmikuun loppupuolella, aiheeseen sopivasti Kalevalan päivänä, kuten ykkösosakin. Tuonella kulkijat oli omasta ja blogistien sekä kriitikoiden mielestä parempi kuin sarjan aloitus. Onneksi näin! Huomiota se ei ehkä saanut ihan yhtä paljon, onhan sarjan aloitus usein isompi juttu kuin kakkososa. Suurella jännityksellä odotan, miten tämän vuoden Kalevalan päivänä julkaistava kolmas ja viimeinen osa otetaan vastaan. Omasta mielestä se on taas parempi kuin edeltäjänsä, mutta voi olla joillekin lukijoille liian hurja.

Kesällä käytössäni oli Pohjanmaan taidetoimikunnan apuraha. Sain siis viettää ekstrapitkän kesäloman palkkatöistä, mutta en varsinaisesti lomaillut. Työstin spefinovellikokoelmaa. Osa novelleista on aiemmin erilaisissa lehdissä ja verkkojulkaisuissa julkaistuja. Niitä muokkasin ja kirjoitin uusia. Onneksi kokoelmallani on erinomaiset sparraajat, joiden ansiosta huomasin, ettei se tullut likikään valmiiksi kesän aikana. Sitä olenkin sitten pitkin talvea hionut ja kirjoittanut vielä lisää. Työn edetessä rima on noussut koko ajan korkeammalle ja alan pian ihmetellä, mahtaako kokoelma olla valmis koskaan.

Kesällä kirjoitin myös lastenromaania, jonka ensimmäinen versio valmistui aikataulun mukaan. Lisäksi osallistuin vaikuttavalle kirjoittajaleirille erään kirjailijaystävän kotona. Siellä sain romaanistani kannustavaa ja rakentavaa palautetta - juuri niin kriittistä, kuin toivoinkin. Muokkasin käsikirjoitusta syksyllä palautteen perusteella aika tavalla.

Syksyllä palasin töihin, ja edessä oli ennen pitkää vielä kahdet julkaisujuhlat. Kuu-Koo-Kuukeli -satukokoelma on neljän kirjoittajan yhteistyön tulos. Minulta on siinä kuusi satua ja seitsemän lastenrunoa. Satujen kirjoittaminen on tavattoman kiehtovaa ja ajoittain mieli palaa myös lastenrunojen pariin edelleen. Mukavaa, että saimme aikaan yhteiskirjan ja julkaisumahdollisuuden näille lyhyille lasten teksteille.

Kummajaisten kylä -sarjaa olen kirjoittanut yhdessä kirjailija Jussi Matilaisen kanssa. Ensimmäinen osa oli aikanaan Lasten LukuVarkaus -ehdokkaana. Nyt syksyllä sarjaan ilmestyi kolmas osa, Kummajaisten kylän salaperäinen syksy. Mielestäni tämä osa oli oikein onnistunut, ja siitä onkin tullut hyvää lukijapalautetta. Vielä en tiedä, loppuuko sarja tähän, vai jatkammeko sitä. Tiimikirjoittamisessa on ehdottomasti puolensa, mutta tällä hetkellä omia, henkilökohtaisia projekteja on niin paljon kesken, ettei aikaa yksinkertaisesti ole. Vähän harmi sinänsä, koska Kummakylän hahmot ovat jo tulleet itselle rakkaiksi. Tekisi mieli palata kirjoittamaan Korpikylän tarinoita, ihan vain kuullakseen, mitä Saralle, Karrille ja Otolle nyt kuuluu.

Lisäksi kirjoitin vuoden mittaan kolumneja Ilkka-lehteen, ja töissä työstin artikkelia englanninkieliseen julkaisuun, jossa esitellään erilaisia lukemisenedistämismenetelmiä eri maista. Kirjailijaesiintymisiäkin oli, messuilla ja erilaisissa tilaisuuksissa. Parhaita olivat kuitenkin kouluvierailut, sekä ala- että yläkouluihin. Kaikkeen kirjoittamiseen ja omaan kirjailijuuteen uutta näkökulmaa sekä uusia ystäviä ja tuttavuuksia sain liittymällä Osuuskumman jäseneksi.

Vuosi taisi olla taas työntäyteinen. Joululoma siviilitöistä Seinäjoen kirjastosta tuli tarpeeseen ja kului pääosin kirjoittamalla. Hassua oikeastaan edes kirjoittaa tuolla tavalla. Sehän on melkein sama, kuin kirjoittaisi, että loma kului hengittäessä. Tänä aamuna harjasin hampaita ja katsoin turvonneita silmiäni vessan peilistä. En alkuunkaan miettinyt, millä voiteella silmäpussit saisi asettumaan, vaan pohdiskelin, mitä sanoja käyttäisin, kun kuvaisin tuollaisia silmiä. Voisiko sanoa: "Silmät olivat vain verestävät viirut pyöreässä naamassa." Vai onko joku ehkä jo sanonut niin?

PS. Muutama päivä blogin kirjoittamisen jälkeen muistan, että olen unohtanut vuonna 2016 kirjoittamaani kaksi kirjaa kokonaan. Keväällä julkaistaan kirjoittamani kuvakirja, jossa seikkaillaan Seinäjoen historiassa. Se on ollut kaikkineen upea projekti ihanien ihmisten kanssa! Ja kissa-aiheista selkokirjaakin olen työstänyt viime syksynä. Kohtapuoliin saan tietää, julkaistaanko se. Jännittää!

Vuoden ensimmäiset

Toivon, että vuoden ensimmäinen päivä on enteellinen. Ainakin kirjallisuuden suhteen. Sain nimittäin tänään luettua kokonaista puolitoista kirjaa. Silläkin uhalla, että blogistani muodostuu lukupäiväkirja, kerron muutaman rivin molemmista kirjoista. Ne ovat sen ansainneet.

Diane Wynne Jones on vanha kirjailijasuosikkini. Hänen nuorten fantasiakirjansa jaksavat viehättää minua edelleen. Muistan lukeneeni ensimmäiset jo silloin, kun vielä olin varsinaista kohdeyleisöä. Nyt sain käsiini alennusmyynnistä Crestomancin maailmat -sarjan toisen osan, nimeltä Noidan veli. Todennäköisesti olen lukenut sen aiemminkin, mutta enpä muuta muistanut kuin kirjan tunnelman, joten jännitys säilyi hyvin yllä.
Wynne Jonesin maagisessa maailmassa on mielestäni jotain perin brittiläistä, yhtä aikaa nokkelaa, satumaista ja arkista. Suuria tunteita toki on myös, mutta isot eväskorit vievät usein niistä voiton. Tässä kirjassa käsiteltiin yllättävänkin vaikeaa sisarussuhdetta älykkäästi, lempeästi ja viihdyttävästikin. Täytyykin etsiä käsiini saman sarjan vielä lukemattomat osat.
Tämä Wynne Jonesin kirja on muuten suomennettu jo 1980, mutta 2010-luvun uusi painos on saanut aivan uudet kannet. Harmillista kyllä, uudet kannet ovat epäonnistuneet siinä suhteessa, että kirjan nimen tavaaminen kannen koukeroista on tavattoman vaikeaa ihan tavalliselle lukijallekin, saatikka sitten vaikka lukihäiriöiselle.

 

Diana Wynne Jones 1934-2011

 

Laura Lähteenmäen Iskelmiä on ollut lukulistallani jo pitkään. Nyt ahmin kirjan pikavauhtia ja olin taas vaikuttunut Lähteenmäen ilmiömäisestä kyvystä ujuttautua päähenkilöidensä nahkoihin. Kaunis kieli taipuu ajoittain ajatuksenvirraksi ja kuvastaa päähenkilön sisäistä maailmaa hienosti. Nuoren tyttöpäähenkilön, Aino Mallisen, rakkaudenkaipuussa on jotain hyvin yleisinhimillistä ja liikuttavaa. Paha vain, että häneen iskee silmänsä tasapainoton Samuli. Parisuhdeväkivallasta on kirjoitettu nuorille todella vähän, joten kirjalla on varmaan aiheensakin puolesta ollut tilausta. Loppuratkaisu on minusta myös hyvä, päähenkilön kannalta toiveikas, mutta ei epäuskottava tai liian selittelevä.
Kirja on myös realistinen kuvaus siitä, miten kasvukipuilevan nuoren maailma on vanhemmilta suljettu. Vanhemmilla saattaa olla käsitys, että jotain on pielessä, mutta useinkaan he eivät tiedä, milloin pitäisi auttaa tai millä tavalla. Tämän kirjan soisikin kuluvan paitsi nuorten, myös heidän vanhempiensa käsissä.

Haa, nytpä sainkin 100 kirjan lukuhaastevihkooni peräti kaksi merkintää. Paremmalta näyttää.

Aavikko kutsuu

Hiekka ratisee hampaissani, jano korventaa kurkkuani. Voiko nyt olla joulu, nollakeli ja sataa vettä?

Voi, mutta sain juuri luettua Christine Thorelin Liskon häntä -esikoisromaanin. Se kuljetti minut toiseen todellisuuteen, aavikolle, jonka alaisissa onkaloissa yhä vähenevä vesi piileskelee kuin pienet, paksuhäntäiset liskot. Päähenkilö Aalmei on alun perin aavikon kansaa, Galamakin lapsi, mutta toinen aavikon kansa, putalnutikit, on ryöstänyt hänet ja lopulta myynyt kaupunkiin, kholinmaalaisille.
Kaupungissa elämä on sekä juonitteluja ja yltäkylläisyyttä että orjuutta ja puutetta. Aalmei on paitsi hovin tulkki, myös taitava kulkemaan aavikolla, ja hän haluaa tehdä lopun kaupunkilaisten johtajan, khoban epäreilusta hallinnosta ja tuhlailusta. Hän haluaa palauttaa veden aavikon kansoille. Mutta hän haluaa myös itselleen pojan, esikoisen. Se onkin tyystin muuta, kuin mitä Galamakin lapset yleensä haluavat.
Aalmein matka aavikolle omaa kansaa ja liittolaisia etsimään on samalla miehen matka syvälle itseen. Hän joutuu nöyrtymään ja miettimään omia motiivejaan monen monta kertaa, ennen kuin vääjäämätön loppuratkaisu koittaa.
Thorelin kirja etenee hitaahkosti. Maailma on rakennettu huolella, esitellyt heimot ovat uskottavia, kuvaus on tarkkaa ja erityisesti nimistö ilahduttaa lukijaa. Kauloihinsa vettä varastoivat erämaan juhdat ovat paarustajia, kaikkialla kujertaa kupuharakoita ja duurm-hedelmät voivat saastuttaa lähteen viikoiksi. Kirjassa on vahva ekologinen sanoma, ja myös sukupuoliroolit saavat kyytiä.
Kirja on kaikilla mittareilla hyvä, mutta ajoittain päähenkilö jätti minut vähän kylmäksi. En pystynyt oikein samastumaan kiihkeästi itselleen poikaa toivovaan yksinäiseen kulkijaan. Myös monet maailman mytologiaa kuvaavat tarinat olivat todella hienoja, mutta toisaalta hidastivat juonen etenemistä. Kirja sopiikin mainiosti sellaisille, jotka pitävät filosofisesta fantasiasta ja ankean talven pauloissa haaveilevat kuumista, eksoottisista ympäristöistä.
Liskon häntä on myös kirja vedestä ja tuo pakosta mieleen Itärannan upean Teemestarin kirjan. Olisikin todella mielenkiintoista lukea nämä kirjat ihan peräkkäin.

Tämä on muuten vasta toinen lukuhaasteen kirjoista - tahtini ei näytä kovin lupaavalta sadan kirjan haastetta ajatellen!

Sata vuotta, sata kirjaa

Olen selkeästi ahmaissut liian suuren palan. Posket pullottavat ja kurkussa ahdistaa. Siis aionko todella lukea sata kirjaa seuraavan vuoden kuluessa?
Seinäjoen kaupunginkirjasto, minun työpaikkani, haastaa ihmiset lukemaan Suomen juhlavuoden kunniaksi. Haaste on hyvin yksinkertainen: Lue sata kirjaa, merkkaa nimet kirjastosta saatavaan vihkoseen ja palauta täysi vihkonen, kun haaste on nujerrettu. Jokainen haasteen suorittanut palkitaan ja kutsutaan kirjaston juhliin 5.12.2017. Ja tottapa haastevihon voi tulostaa myös netistä ja postittaa kirjastoon.
Haasteen Facebook-ryhmässä voi vinkata hyvää lukemista ja keskustella luetusta. Jostain syystä esillä on aina välillä aika ohuita kirjoja. Mutta huippuahan olisi, jos tämä haaste saisi aikuislukijat tarttumaan myös lasten- ja nuortenkirjallisuuteen!
Mihin minä sitten ekana tartuin? Tietysti 276 sivuiseen tuhtiin novelliantologiaan nimeltä Käärmeenliekit. Suomalaiset lohikäärmetarinat liekehtivät, viettelevät ja viihdyttävät lukijaa. Taso toki vähän vaihtelee, mutta ei niin, että se lukemista haittaisi. Antologian kirjoittajia ovat mm. J.S. Meresmaa, Anne Leinonen, Anni Nupponen ja Magdalena Hai. Tämäkin on Osuuskumman julkaisu, juuri sen puulaakin, johon itsekin kuulun. Täytyy tietysti lukea ja esitellä muutakin kirjallisuutta ja muilta kustantajilta, mutta tällä hetkellä minulla on menossa kotimaisen spefin miellyttävä lukuputki, jota en halua katkaista. Ajankäytöllisesti tosin niin on tehtävä, sillä tätä vauhtia ehdin lukea ehkä kymmenen kirjaa haasteaikana.

Keskustelua kirjallisuuspalkinnoista

F-palkintoehdokkaat on tavanomaisen kohun ja keskustelun myötä julkistettu. Tänä vuonna minun silmiini on osunut keskustelua lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkintoehdokkaiden tiimoilta ainakin näistä asioista: Miksi kaikki ehdokkaat ovat naisia? Miksi heikosti lukevia poikia ei ole huomioitu ehdokkaita valitessa? Miksi ehdolla ei ole lasten helppolukuisia kirjoja? Vaikuttaako teosten ennalta saama huomio ja markkinointi ehdokasvalintaan? Lisäksi on havaittu se, että Finlandia Junior -palkinnosta kisaa keskenään kovin yhteismitattomia genrejä. Kuinka voi asettaa nuortenkirjan ja kuvakirjan samalle viivalle? Entä lasten tietokirjan ja runokirjan?

Aika moneen kysymykseen on myös löydetty järkivastauksia. Kirjavuodet eivät ole keskenään veljiä. Toisinaan ilmestyy enemmän hyviä kuvakirjoja tai helppolukuisia, toisinaan taas nuortenkirjoja. Perin kummallista olisi myös se, jos ehdokkaiden valintakriteerinä olisi teoksen kaunokirjallisten ansioiden sijasta tai lisäksi kirjailijan sukupuoli. Lopulta on tietysti todettava myös, että raadit eivät ole keskenään veljiä. Raatiin valitaan asiantuntijoita, mutta eri kriteerien painotus saattaa vuosittain vaihdella. Palkintoehdokkaiden valinta on siis inhimillistä toimintaa, monimutkainen prosessi, jossa ei takuulla ole löydettävissä yhtä oikeaa ratkaisua, yhtä oikea ehdokaslistaa.

Raadin on kestettävä julkista keskustelua ja arvosteluakin. Se kuuluu pelin henkeen. Ja aivan mahtavaa on, että keskustelua käydään. Haluan ajatella, että kaikki julkisuus on hyvää julkisuutta, se toivon mukaan saa ihmiset kiinnostumaan ja tarttumaan lasten- ja nuortenkirjoihin. Toivottavasti muutkin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintojen lyhytlistat ja voittajat herättävät edes jossain määrin keskustelua ja kiinnostusta.

Toivotan siis lämpimästi onnea tämänvuotisille Finlandia Junior -ehdokkaille sekä kaikkien muidenkin lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintojen ehdokkaille! Ja onnea myös kaikille heille, jotka virallisia palkintoja saamatta vuodesta toiseen puurtavat lasten- ja nuortenkirjallisuuden sekä lasten ja nuorten lukemisen ja hyvinvoinnin eteen. Heidän palkintonsa tulee usein suoraan lukijoilta, lapsilta, joille he vinkkaavat kirjallisuutta, lapsilta, jotka lukevat heidän kirjojaan, siis lapsilta ja nuorilta, joiden elämään ja hyvinvointiin he vaikuttavat. Haluan ajatella, että upean, taiteellisesti korkeatasoisen lasten- ja nuortenkirjallisuutemme ansioista maailma on huomenna edes hitusen parempi paikka. 

Innostumisesta

Kuuntelin viime viikolla Susanna Rahkamon hyvää luentoa innostumisesta ja sen merkityksestä työssä. Innostuminen on tärkeää. Se lisää työtehoa tavattomasti ja innostuneet ihmiset myös levittävät ympärilleen innostusta.
Innostun helposti, tunnustan. Sekä uusista harrastuksista, asioista että ihmisistä. Kirjoittaessa siitä on mielestäni hyötyä. On kiva innostua uusista aiheista, miljöistä, henkilöhahmoista, tekstilajeista. Innostus kantaakin pitkälle, mutta ei aina maaliin asti. Kun teksti tulee toisen tai kolmannen kerran muokattavaksi kommenttien kera, tarvitaan vain sitkeyttä ja hyviä peffalihaksia. Kun selviää, että valmiiksi luulemaani novellikokoelmaan tai romaanin pitääkin vielä kirjoittaa sivukaupalla lisää tekstiä, täytyy vain purra hammasta ja kirjoittaa.
Joskus on tuskallista, kun uusi, innostava tarina ja henkilöhahmot jo vääntelehtivät takaraivossa, mutta vielä pitäisi keskittyä vanhojen tekstien fiilailuun ja oikolukuun.
Tällä hetkellä tilanne on juuri se. Useampi teksti on loppumetreillä ja pitäisi jaksaa keskittyä niihin. Mutta kun se uusi nuortenromaani on jo hetken koputellut ovella. Entä jos se karkaa, jos en nyt tartu siihen? Enkö kuitenkin voisi jo aloittaa edes taustatyön tekemistä?
Iän myötä onneksi tapahtuu jotain positiivista: itsetuntemus lisääntyy. Tietää, milloin on syytä suitsia liikaa innostumista ja milloin antaa mennä. Nyt on selvästi syytä himmata ja jarrutella. Eiköhän se uusi tarinansiemen vielä hetken pysy itämiskykyisenä.
Innostavaa syksyä lukijoille!

Taivazalan lumoissa

Lainasin kirjan kirjastosta, luin sen ja keskustelin siitä lukupiirissä. Nyt haluan vielä blogatakin siitä. Taitaa olla hyvä merkki.
Sari Peltoniemen Taivazalan joutsen on tuttua, taattua Peltoniemeä, mutta uusia piirteitäkin löytyy. Kielisen idyllisessä pikkukylässä asuvat Olavi, Miranda ja Veera joutuvat mukaan vauhdikkaaseen seikkailuun, kun taivaalta saapuu Opri, salaperäinen nainen, joka etsii kadonnutta poikaansa. Kirja on omiaan ahmimisikäisille fantasian ystäville, sillä päähenkilöinä seikkailee kolme varhaisteini-ikäistä lasta.
Kertojan ote tarinaan ja hahmoihin on lämmin ja humaani. Ymmärtävästi ja jopa hellästi kuvataan niin eläimiä, lapsia kuin aikuisiakin. Itse pidän erityisesti Peltoniemen tavasta käyttää kansanperinnettä hienovaraisesti ja vailla päälleliimauksen tuntua. Omalaatuinen, selkeästi suomalainen fantasiamaailma on ehyt ja mielikuvitusta kutkutteleva.
Ilahduin erityisesti myös kirjan lukijaystävällisyydestä: luvut olivat lyhyitä ja päättyivät usein cliffhangeriin, fonttikoko oli riittävän suuri, henkilögalleria tarpeeksi rajattu. Lisäksi kirjassa oli musta-valkoinen kuvitus.
Kirja aloittaa Avaimenkantaja-sarjan, ja ensi vuonna on luvassa kaksi seuraavaa osaa.