Kuuntelin viime viikolla Susanna Rahkamon hyvää luentoa innostumisesta ja sen merkityksestä työssä. Innostuminen on tärkeää. Se lisää työtehoa tavattomasti ja innostuneet ihmiset myös levittävät ympärilleen innostusta.
Innostun helposti, tunnustan. Sekä uusista harrastuksista, asioista että ihmisistä. Kirjoittaessa siitä on mielestäni hyötyä. On kiva innostua uusista aiheista, miljöistä, henkilöhahmoista, tekstilajeista. Innostus kantaakin pitkälle, mutta ei aina maaliin asti. Kun teksti tulee toisen tai kolmannen kerran muokattavaksi kommenttien kera, tarvitaan vain sitkeyttä ja hyviä peffalihaksia. Kun selviää, että valmiiksi luulemaani novellikokoelmaan tai romaanin pitääkin vielä kirjoittaa sivukaupalla lisää tekstiä, täytyy vain purra hammasta ja kirjoittaa.
Joskus on tuskallista, kun uusi, innostava tarina ja henkilöhahmot jo vääntelehtivät takaraivossa, mutta vielä pitäisi keskittyä vanhojen tekstien fiilailuun ja oikolukuun.
Tällä hetkellä tilanne on juuri se. Useampi teksti on loppumetreillä ja pitäisi jaksaa keskittyä niihin. Mutta kun se uusi nuortenromaani on jo hetken koputellut ovella. Entä jos se karkaa, jos en nyt tartu siihen? Enkö kuitenkin voisi jo aloittaa edes taustatyön tekemistä?
Iän myötä onneksi tapahtuu jotain positiivista: itsetuntemus lisääntyy. Tietää, milloin on syytä suitsia liikaa innostumista ja milloin antaa mennä. Nyt on selvästi syytä himmata ja jarrutella. Eiköhän se uusi tarinansiemen vielä hetken pysy itämiskykyisenä.
Innostavaa syksyä lukijoille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti